Vaikeita päätöksiä - hyvästit Islannille

Jouduin lopulta tekemään sen päätöksen, mitä olin yrittänyt pitkittää viimeiseen asti, eli pakkaamaan laukut ja palaamaan Suomeen. Koronavirustilanne alkaa olla Suomessa sellainen, että aloin ihan aidosti pelkäämään, etten kohta enää pääse täältä takaisin. Muuten se ei olisi mua oikeastaan haitannut, mutta mun oli pakko ottaa huomioon yo-kirjoitukset, joihin olin ilmoittautunut. Tätä kirjoittaessa mä en edes tiedä, pidetäänkö koko kirjoituksia, mutta en voinut ottaa sitä riskiä, että jäisin karanteeniin kirjoitusten ajaksi. 

Turhauttaa ihan älyttömästi, että tämä päättyy näin. En olisi todellakaan halunnut lähteä vielä. Työt mulla jo loppuivat, eli sen kannalta oli ihan okei lähteä, mutta täällä olisi ollut vielä niiiin paljon kaikkea, mitä olisin halunnut tehdä ja nähdä. Ja no, heppahommiakin olen edelleen tehnyt melkein täyspäiväisesti, vaikken edes ole varsinaisesti ollut enää töissä. 

Onneksi mä voin aina palata Islantiin, ja melkein voisin jo luvata, että tää ei tule olemaan viimeinen kerta, kun mä lähden täältä. Islanti on aivan ihana maa, ja yksi niistä harvoista paikoista Suomen lisäksi, joissa ihan realistisesti voisin kuvitella asuvani loppuelämäni. Sellaisten päätösten aika ei tietenkään ole ihan vielä, mutta aika näyttää, mitä elämä tuo tullessaan. 

Pieni throwback mun lähtöpostaukseen joulukuulle: 

”Tätä kirjoittaessa mä olen vielä Suomessa ja mietin, mitä ihmettä mä oikein olen mennyt tekemään. Päässä risteilee miljoonat kysymykset siitä, miten mä oikein selviän ihan yksin vieraassa maassa, riittääkö mulla rahat elämiseen, jäänkö mä jumiin johonkin hemmetin lumimyrskyyn, mitä jos joku tulivuori päättää purkautua siinä lähellä silloin kun mä olen siellä, jne jne jne, lista jatkuu loputtomiin. Mutta islantilaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikesta selvitään, joten ehkä mä tuun kevään aikana jotain oppiin siitäkin.”

Miten meni? Kyllä, mulla riitti rahat. Kyllä, jäin jumiin: pariin otteeseen kotiin jumiin lumimyrskyssä ja kertaalleen autolla jumiin lumihankeen. Kyllä, yksi tulivuori osoitti aktiivisuuden merkkejä, mutta ei lopulta purkautunut. Ja kyllä, kaikesta lopulta selvittiin ja tutustuin huipputyyppeihin maassa, josta en etukäteen tuntenut ketään. 

Tallensin aina välillä kavereille lähettämiäni snapchateja, kun päivittelin tapahtumia täältä Islannista, joten tässä vielä kooste mun seikkailuista (more like viha-rakkaussuhteesta tähän maahan XD) snäppeinä: 

Tältä erää nyt siis kiitos ja kumarrus Islannille ja niille issikoille, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä. Olen oppinut älyttömästi ja saanut uutta boostia ihan normitreenaamiseenkin. En vaihtaisi viimeistä kahta ja puolta kuukautta mihinkään, ja olen iloinen, että uskalsin tarttua tähän mahdollisuuteen. 

En osaa vielä sanoa, mitä tälle blogille nyt tapahtuu. Ehkä jatkan satunnaista päivittelyä kuulumisista ponien kanssa Suomessa. Loppukevään ajan mun hevoskuviot on varmaan vähän enemmän hiljaiselolla mun lukiessa pääsykokeisiin, mutta eiköhän sen jälkeen heppailu taas kiihdy. Mihin ponityttö karvoistaan pääsisi. 

Nyt kuitenkin Isa kiittää ja kuittaa ja painuu Suomeen karanteeniin! 

Korona korona korona korona

Tuntuu, että maailmassa ei mistään muusta tällä hetkellä puhutakaan kuin koronaviruksesta. Myös Islannissa se on puhuttanut, täällä tapauksia on väkilukuun suhteutettuna ollut kuitenkin aika paljon. Mikä ei siis todellisuudessa ole ihan älyttömästi, mutta kun koko maassa on suunnilleen saman verran ihmisiä kuin Tampereella ympäryskuntineen, niin kyllähän se tilastoissa näkyy. 

Korona on mun elämään täällä vaikuttanut sen verran, että ne kisat, mihin olin aatellut osallistua viime viikonloppuna peruttiin. Vähän harmi, mutta no, elämä on. Eipä niillä kisoilla kuitenkaan olisi mitään suurempaa vaikutusta ollut. Mutta se kuitenkin tarkoittaa sitä, että mun osalta kisailut on varmaan nyt tähän hätään kisailtu. 

Kaikkia kisoja ei kuitenkaan onneksi vielä viikonloppuna oltu peruttu, vaan olin jälleen kerran katsomassa Meistaradeildinin, Islannin parhaiden ratsastajien hallikilpailusarjan osakilpailua. Taidan onneksi ehtiä nähdä melkein kaikki osakilpailut ennen paluuta Suomeen, mikä on kyllä kiva, koska siellä näkee tosi makeita hevosia. Täällä Islannissa on ollut siinä mielessä tosi silmiä avaavaa, että ennen tänne tuloa en edes tajunnut, miten hienoja issikat voi parhaimmillaan olla. Eikä se ihan poissuljettua ole, että musta vielä joskus askellajiratsastaja tulisi. Ensin pitäisi tosin päästä yli pakkomielteestä welsheihin, heh.

Toi mitä tällä kertaa olin katsomassa oli nimeltään gæðingafimi, vähän kuin islantilainen versio kürista. Kaikilla on joku ~4 minuuttia aikaa esittää valitsemaansa musiikkiin haluamiaan liikkeitä ja vähintään kolme askellajia. Se on täällä ilmeisesti aika uusi kilpailumuoto, vasta muutaman vuoden ikäinen, joten mitään kovin mullistavia koululiikkeitä ei kyllä ollut tarjolla. On jotenkin vähän huvittavaa, että monet noista parhaista ratsastajista on tosi hyviä perus askellajiluokissa ja hevoset liikkuu super hyvin, mutta sitten tossa kuitenkin kun pitäisi tehdä voltteja ja avoja sun muita, hevoset valuu lavoista joka suuntaan ja pakka leviää käsiin :D 

Treenihevosten osalta työmäärä on keventynyt aika lailla, kun meitä on nyt jälleen kaksi töissä. Siinä mielessä kyllä kiva, että yksittäisille hevosille pystyy taas antamaan enemmän aikaa, eikä tarvitse vain liikuttaa hevosia liukuhihnatyönä. Täällä ollessa oon todella tajunnut, minkä takia ammattiratsastajilla on yleensä oma hevosenhoitaja; 7 hevosen kanssa touhuamiseen saa kyllä aika hyvin kulutettua koko päivän :D 

Tänään käytiin parin hevosen kanssa pidemmällä maastolenkillä ja poikettiin samalla rannalla! Maisemat oli jälleen kerran ihan mielettömät. Oltiin sopivasti laskuveden aikaan liikkeellä, joten hiekalla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Sen verran pehmeää se kuitenkin oli, että ei siinä käyntiä vauhdikkaampaa oikein uskaltanut mennä. Mutta ai että, jälleen kerran tuli kyllä sellainen fiilis, että tätäkö mä oikeasti teen täällä työkseni! <3

Tällä hetkellä vähän jännittelen, koska mun pitäisi tulla täältä takaisin Suomeen. Oon menossa 26. maaliskuuta uusimaan (jälleen kerran) yo-kirjoituksia, että joskus ehkä vielä pääsisin opiskelemaankin. Nyt vaan tää koronavirushysteria sekoittaa mun suunnitelmia sen verran, että joudun vähän miettimään, miten mun kannattaisi ajoittaa paluu Suomeen, että minimoisin riskin olla karanteenissa joko Suomessa tai Islannissa juuri silloin 26. päivänä. Saakelin yo-kirjoitukset, ilman niitä mua ei edes haittaisi jäädä jumiin Islantiin. :D 
Jos jollain on hyviä näkemyksiä asiaan, tervetuloa kertomaan! 

Tällä välin koitan kuitenkin nauttia loppuajasta Islannissa ja olla antamatta koronan sotkea ihan kaikkia suunnitelmia :)

Ihana kamala talvi-Islanti

Tällä viikolla hallitsevana teemana on ollut lumi. Sitä on ollut. Ja paljon. 
(Aavistuksen huvittavaa, että Suomessa on meneillään vähälumisin talvi aikoihin, ja samaan aikaan mä onnistun löytämään paikan, jossa lumentulo saisi pikku hiljaa jo riittää. Joku kultainen keskitie, kiitos?)

Aloitin tässä tällä viikolla yhtenä päivänä aamuni sillä, että jäin autolla kotipihaan jumiin lumihankeen, kun olin lähdössä tallille. Tuuli oli kasannut irtolumesta isoja kinoksia ja lumivalleja, ja pari muuta lumikasaa näin ja osasin väistää, mutta tosta viimeisestä yksinkertaisesti en nähnyt, kuinka syvä se oli. Sinne sitten jäätiin. 

Mun pomot oli jo ehtineet lähteä töihin, mutta toinen niistä lupasi tulla auttamaan. Onneksi, koska vaikka ensin ajattelin, että olisin ehkä saanut sen lapioimalla irti, niin näin jälkikäteen siitä ei kyllä ollut toivoakaan, varsinkin kun lunta tuli alkuun lisää koko ajan. Ei saatu edes mun pomon isolla maasturilla kiskottua sitä irti, lopulta traktorilla vetämällä se sitten lähti. Puolitoista tuntia sen jälkeen kun olin alunperin ollut lähdössä :D 

Tässä kuva siinä vaiheessa kun lumet on jo pääosin lapioitu ympäriltä ja alta pois

Säät on siis olleet viime aikoina lievästi sanottuna vaihtelevat. Joinakin päivinä täällä on ollut maailman paras sää, ihana talvikeli pari astetta pakkasella, lunta ja aurinkoa. Sellaisesta ei paljon paremmaksi voi pistää. Niinä päivinä on ollut ihanaa treenata hevosia ulkona. Ja niinä päivinä rakastan tätä maata. 

Sitten on ollut niitä päiviä, että koko päivän sataa lunta ja tuulee niin paljon, että varsinkin autolla saa olla tosi varovainen. En ole ikinä ajanut niin huonoissa olosuhteissa kuin täällä välillä; pahimpien lumipuuskien aikaan näkyvyys on ehkä metrin ja saa vaan toivoa että 1) pysyy tiellä 2) ei jää jumiin lumeen. Joinain päivinä en ole edes päässyt autolla lähtemään kotoa tallille, kun olisin 99% varmuudella jäänyt matkalle kiinni. 

Mua ihan vähän huvittaa, että ennen kun lähdin tänne, moni eri ihminen sanoi mulle, että Islannissa ei varmaan talvella ole juuri yhtään lunta, varsinkaan täällä rannikolla. No, viimeistään nyt voin todistaa kaikille epäilijöille että kyllä, kyllä todellakin on lunta. Upposin tällä viikolla lumihankeen yli polviani myöten, kun koitin päästä autolta kotiovelle :D 

Mutta on täällä välillä nättiä myös; tältä näyttää mun takapihalla

Pikku vinkki muuten Islantiin matkaa suunnitteleville: jos aiot tulla tänne talviaikaan, varaa vähän pidempi loma. Jos aiot olla vain muutaman päivän, on aika uhkapeliä, sattuuko juuri niille parille päivälle sellaiset kelit, että et voi tehdä ja nähdä oikeastaan mitään. Ja säävaroituksia kannattaa todellakin totella. Tänäkin talvena täällä on ilmeisesti jo kuollut pari turistia, jotka lähtivät myrskyvaroituksista huolimatta sooloilemaan liikkeelle ja sinne lumimyrskyyn sitten jäivät. Totta kai mä ymmärrän, että on tosi ärsyttävää, jos koko reissu menee ihan hukkaan sään takia, mutta kai se arvaamattomuus ja luonnonvoimien armoilla oleminen on myös osa tän saarimaan viehätystä. 
Joka tapauksessa: älä pelleile lumimyrskyjen kanssa ja huolehdi, että sulla on riittävän monta päivää aikaa täällä, ettei parin-kolmen päivän sekopäiset kelit pilaa ihan kaikkia suunnitelmia! Ja jos vuokraat auton, ota neliveto. Ehdottomasti. 

Auto oli tässä vaiheessa parkissa tien reunassa,
en olis varsinkaan tällä kelillä todellakaan kuvannut ajaessa.
Ja tässä näkyvyys oli vielä ihan kohtuu hyvä.

Myös hevosten kanssa työskentely on ollut tällä viikolla vähän vaihtelevaa, juuri sääolosuhteiden takia. Joinain päivinä en ole voinut tehdä paljon mitään, toisina taas ollaan tyytyväisenä tehty maastolenkkejä auringonpaisteessa. Maneesia on tullut aika ahkeraan käytettyä, sattuneesta syystä. 
Toisaalta taas lumet on hetkittäin tarjonneet tosi hyviä treenimahdollisuuksia, kuten oheisissa kuvissa: pyöröaitauksessa oli astetta enemmän lunta, joten päästin Pilturin juoksemaan siellä vapaana. Hauskaa selvästi oli, ja samalla tuli kunnon hankitreeniä! 

Tuntuu ihan mielettömältä, että tätä on nyt kaksi kuukautta takana! On ollut kyllä ihan hullun opettavaista. Ennen tänne tuloa en tiennyt askellajiratsastuksesta juuri mitään, mulla ei ollut hajuakaan miltä näyttää laadukas töltti, jne. En mä vieläkään asiantuntija ole, mutta pikkuhiljaa alkaa oleen enemmän käsitystä kaikesta. Aavistuksen verran mun tekisi mieli ostaa täältä issikka Suomeen mukaan, mutta yritän pitää itseni aisoissa. Puolitoista ponia saa luvan riittää tähän hätään :D

Pari mun treenaamista hevosista on myynnissä, ja niitä tulee varmaan ensi viikolla testaamaan pari ostajaehdokasta. Jännä nähdä, mitä mahdolliset ostajat niistä tykkäävät! Toivottavasti kaupat syntyy molemmista :) Vaikka samalla toki vähän haikeaa luopua treenikavereista. Kiva kuitenkin saada talliin tilaa uusille hevosille!

Ensi viikonloppuna mulla on ehkä edessä taas samanlaiset pikkukisat kuin muutama viikko sitten, saa nähdä mitä tapahtuu! Noi parit seurakisat onkin ainoat kisat, joihin voin osallistua, koska kaikkiin yhtään enemmän virallisiin kisoihin mulla pitäisi olla jonkun täkäläisen ratsastusseuran jäsenyys (ja islantilainen henkilötunnus). Mutta tähän hätään noissa pikkukisoissakin on mulle tarpeeksi tekemistä :D

Joka tapauksessa, sormet ristiin, että ensi viikolla on vähän paremmat kelit! Lumimyrskyt on nyt nähty, eikö niin, Islanti?
Aina voi toivoa.

Kulttuurishokkeja

Täällä asuessa oon törmännyt muutamiin hevosjuttuihin, jotka on olleet mulle vähän kulttuurishokkeja ja asioita, jotka tehdään Suomessa ihan eri tavalla. Suomalaiseen hevoskulttuuriin tottuneena suurimmasta osasta sanoisin, että asiat tehdään Suomessa paremmin, mutta no, islantilaiset ovat varmaan samaa mieltä omista toimintatavoistaan vs. muu hevoskulttuuri. Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa nostaa esiin joitain asioita, joita täällä on noussut esiin. 

En tietenkään osaa ihan varmaksi sanoa, tehdäänkö asiat kaikkialla Islannissa näin. Nämä ovat vain mun omia havaintoja niiltä talleilta, joilla olen täällä käynyt ja ihmisiltä, joiden kanssa olen jutellut. Tää postaus saattaa kuulostaa tosi Islanti-kriittiseltä, mutta koitan kirjottaa ja ihmetellä asioista niin kuin olen ne havainnut. On täällä hevoskulttuurissa paljon hyvääkin! :D 

RUOKINTA 

Täällä pääsääntöisesti ruokitaan hevoset vain kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin. Se on varmaan ollut kaikkein suurimpia järkytyksen aiheita mulle. Henkilökohtaisesti oon sitä mieltä, että kaksi kertaa päivässä on ihan liian vähän, kolme olisi ihan ehdoton minimi. Täällä hevoset tuntuu silti selviävän hengissä silläkin, että saavat muutaman kilon heinää puolen vuorokauden välein. Ihme juttuja. 

Mulla on kuitenkin ollut mun työnantajilta lupa antaa parille laihemmalle hevoselle ylimääräistä heinää päivällä. Ja koska päivällä tallissa ei tavallisesti ole mun lisäksi ketään muita, olen yleensä kaikessa hiljaisuudessa antanut ylimääräiset päiväheinät kaikille muillekin. Shh, älkää kertoko mun pomoille :D 

Täällä monet myös syöttää hevosilleen pelkkää heinää. Mun treenihepoistakin puolet eivät saa mitään väkkäreitä, vaan syövät pelkästään heinää. Veikkaisin, että korkeamman tason kisahevoset täälläkin syövät kyllä täydennysrehuja, mutta Suomessa ylipäätään aika harvat töissä olevat hevoset elävät pelkällä heinällä, ratsastettiin niillä millä tasolla tahansa. 

TARHAUS 

Toinen asia, joka on herättänyt mussa suurta ihmetystä. Täällä Islannissa treenissä olevat hevoset tarhaavat ehkä tunnin päivässä (jos joku viitsii laittaa ne pihalle, siis). Tossa ”mun” tallissa on tallin edessä yksi tarha, jota saan käyttää vapaasti, ja samanlainen käytäntö tuntuu olevan monessa paikassa täällä, eli yhtä tallia kohden on yksi tarha. Monesti ihmiset sitten laittaa joko kaikki tallin hevoset kerralla ulos, tai sitten pienemmissä porukoissa.  

Lähes kaikki hevoset tarhaa täällä porukassa. Vähän ehkä varovaisenpuoleisena tarhaajana (Roosa on joutunut saikulle tyyliin joka ikinen kerta, kun sillä on ollut tarha-/laidunkaveri...) mua alkuun vähän hirvitti laittaa niin monta hevosta kerralla ulos, mutta issikat on keskimääräistä sosiaalisempia hevosia ja pääsääntöisesti tulee kyllä hyvin toimeen porukassa. Noista ton mun tallin 7 hevosesta pari ei tule toistensa kanssa juttuun ollenkaan, mutta muuten melkein kenet vaan voi laittaa kenen tahansa kanssa pihalle. Tässä on kyllä yksi esimerkki asioista, joista tykkään täällä: hevoset saa hengailla toisten hevosten kanssa eikä aina vaan yksin. 

Tarhauksen määrä on kuitenkin asia, johon olen täällä vähän tyytymätön. Täällä lain mukaan hevosia pitää joko tarhata tai liikuttaa vähintään tunti päivässä, ja siihen about tuntiin se kyllä useimmiten täällä jääkin. Eli useimmat hevoset seisoo treenikaudella 22-23 tuntia vuorokaudesta karsinassa. Siis what? 

Tarhasin itse näitä hevosia aluksi enemmän, koska kun olen joka tapauksessa sen 7-8 tuntia päivässä tuolla tallilla, mun oli helppo huolehtia, että kaikki saisi olla vähintään pari-kolme tuntia tarhassa - sekin tuntui aika vähältä. Sain kuitenkin sekä naapuritalleista että omistajilta palautetta, että hevoset on liikaa ulkona (”:D”), joten nyt olen sitten alistunut islantilaiseen meininkiin, puoli tuntia-tunti päivässä. 
Keskustelin aiheesta naapuritallin hevosenomistajan kanssa, ja se oli tosi järkyttynyt, kun sanoin, että Suomessa hevoset on usein ainakin 6 tuntia päivässä ulkona. Ah, en tiedä onko tää enemmän huvittavaa vai älyttömän turhauttavaa :D 

LAIDUN-/TREENIKAUSI 

Tästä päästäänkin vähän erikoiseen piirteeseen täkäläisessä hevoskulttuurissa. Pääsääntöisesti siis lähes kaikki hevoset menee kesän lopussa kilpailukauden päätteeksi laitumelle, ja on siellä koko syksyn. Sitten ne tulee sisälle joskus joulu-helmikuun tietämillä, ja niitä ratsastetaan seuraava muutama kuukausi kesän loppupuolelle asti.  

Tämä siis ilmeisesti pätee kaikkiin hevosiin, myös Islannin korkeimman tason kisahevosiin. Parhaat hevoset ei tietenkään ole laitumella ihan mitään puolta vuotta, mutta useamman kuukauden nekin.  

Tässä tavassa on siinä mielessä paljon hyvää, että hevoset saa oikeasti elää kunnon hevoselämää osan vuodesta. Ne saa vaellella laitumella porukassa vapaana ja palautella akkuja treenikauden jäljiltä. Toi kunnon lomailu laumassa on ehdottomasti mun lempijuttuja islantilaisessa heppakulttuurissa. 

Toisaalta taas ero treenikauden ja laidunkauden välillä on hevosille tosi iso. Ensin ne on monta kuukautta vuorokauden ympäri pihalla ja saa tehdä mitä huvittaa, ja sitten ne otetaan sisään ja ne onkin suurimman osan päivästä karsinassa (ks. edellinen pointti tarhauksesta). Issikoiden on pakko olla jotenkin poikkeuksellisen sopeutuvaisia, kun suurin osa selviää tästä vaihdoksesta ihan hyvin. Itse ainakin tulisin hulluksi! 

KARSINAT 

Täällä lähes aina karsinoissa on yhden sijaan kaksi hevosta. Alkuun se tuntui ihan hullulta: miten muka on mahdollista, että ne ei potki toisiaan rikki ja että ne oikeasti mahtuu elämään yhdessä? Varsinkin kun karsinat ei todellakaan ole sen isompia kuin Suomessa yhden hevosen karsinat. 

Nyt oon jo vähän tottunut tähän käytäntöön, ja oon huomannut, että hyvin ne tuntuvat selviävän. Palaan aikaisempaan pointtiini siitä, että issikat ovat usein sosiaalisempia kuin muut hevosrodut, joten se varmaan mahdollistaa osaltaan tämän käytännön. Lisäksi kun ne viettävät paljon aikaa laumassa sekä laitumella että tarhoissa, ne on tottuneita siihen, että lähellä on muita hevosia. Välillä joidenkin välillä on pientä nahistelua karsinassa, mutta ei yleensä mitään vakavampaa. 

Toi kuitenkin aiheuttaa välillä vähän harmaita hiuksia, kun esimerkiksi ruokinnan säätely hevosten välillä on paljon vaikeampaa. Ei onnistu, että toinen samassa karsinassa saisi heinää vaikka kaksi kiloa ja toinen neljä. Ja toisaalta taas nopeammat syöjät syövät helposti myös hitaampien heinäosuuden. Ja hevosten karsinasta ulos ottaminen on aina vähän säätöä, kun pitää koittaa saada se toinen pysymään karsinassa sisällä vaikka toinen lähtee. Ja jos yrität tehdä niiden kanssa jotain karsinassa, todennäköisesti päädyt vain liiskatuksi johonkin väliin, kun ne vaihtavat paikkoja :D 

Se luo myös vähän tietynlaista ahtautta talliin, kun karsinoissa on kaksi hevosta. Osaltaan vaikuttaa toki sekin, että toi talli missä työskentelen on tosi vanhan mallinen ja aika ahdas muutenkin. Käytävällä ei ole kauheasti tilaa, ja kun siihen lisää molemmilta puolilta kurkottelevat (ja kavereita näykkivät...) hevoset, on hevosten kuntoonlaitto käytävällä välillä aika haastavaa. Usein sään yhtään salliessa laitan ne vain suosiolla kuntoon ulkona, se on huomattavasti stressittömin vaihtoehto. 

LÄMPIMÄT MANEESIT JA KLIPPAUS 

Olen koko elämäni itkenyt lämpimien maneesien perään, ja täällä mun toiveisiin on vihdoin vastattu! Suomessa lämmitettyjä maneeseja ei ole kuin muutamassa paikassa (tai ainakaan sellaisia, joissa olisin itse käynyt), täällä taas kaikki maneesit, joissa olen käynyt, on olleet lämmitettyjä. Kyllä täälläkin varmaan kylmiä maneeseja on, mutta ainakin täällä pääkaupunkiseudulla isompien hevosalueiden maneesit tuntuu kaikki olevan lämmitettyjä. 

On ihan luksusta, että vaikka ulkona olisi millainen keli, pystyy maneesissa ratsastamaan vaan jollain ohuella hupparilla. Tämä on se syy, miksi rakastin aikanaan kaikkia Ypäjän valkkuja! Ei tunnottomia sormia ja varpaita, ei paleltuvia poskia, eikä niin montaa kerrosta vaatteita että et edes tunne, missä kaikki raajat menee. Jos joku haluaa kustantaa mulle Suomeen lämmitetyn maneesin, niin lahjoituksia otetaan vastaan :D 

Lämpimien maneesien paljous on täällä vaan vähän outoa siksi, että hevosia klipataan tosi vähän. Suurimmalta osalta ratsastuskäytössä olevilta hevosilta klipataan mahanalunen, vähän ryntäitä ja vähän kaulaa, that’s it. Muuten ne ovat niin karvaisia kuin ovat (mikä on paljon, koska yleensä ketään ei loimiteta edes ulos). Edes korkeimman tason kisahevosista suurinta osaa ei ole klipattu paljoa sen enempää, ja olen koko tänä aikana nähnyt täällä tyyliin yhden tai kaksi melkein kokonaan klipattua hevosta.  

Tyypillinen klippaus on about tätä luokkaa

Se tekee siis lämpimissä maneeseissa ratsastamisesta vähän ristiriitaista, koska hevosille tulee yleensä (ymmärrettävistä syistä) tosi kuuma maneeissa. Ja jos hevosella on yhtään valmiiksi jo taipumusta hitauteen, niin ei tuo turkki päällä lämpimässä juokseminen ainakaan auta asiaa. En olisi uskonut, että ikinä toivoisin kylmiä maneeseja lämpimien sijaan, mutta täällä niiden käyttö olisi kyllä hevosten kannalta ihan perusteltua. 

SATULAT 

Tämän postauksen viimeisenä kulttuurishokkina nostan esiin satulat. Tai sen, että täällä on tosi tavallista, että ratsastajalla on joku yksi itselleen sopiva satula, ja sitä käyttää sitten kaikilla hevosilla, joilla ratsastaa. Aluksi ajattelin, että ehkä näiden selät on sitten niin samanlaisia, että se toimii ihan hyvin niin, mutta ei ne kyllä ole, kyllä täälläkin hevosten selät vaihtelee. 

Totta kai Suomessakin monilla varsinkin ammattiratsastajilla on omat satulansa, joita yleensä käyttää ratsastaessaan. Satulakulttuuri on kuitenkin Suomessa selkeästi enemmän niin, että oikeasti katsotaan, että satula sopii sille hevoselle, jolla sitä käytetään. Satuloita ei juuri ikinä osteta ilman, että niitä on sovitettu hevoselle perusteellisesti. Täällä meininki on enemmän sellaista, että etsitään kaupasta satula, jossa itsellä on mukava istua, ja sitten se ostetaan - kai sen jollain geelillä saa pysymään paikallaan (oikeasti - täällä geeliromaanien tärkein tarkoitus tuntuu olevan se, että ne pitävät satulat paikallaan; mitä tahmeampi geeli, sen parempi). 
Mä olen onneksi itse siitä hyvässä asemassa, että mulla on täällä päivittäisessä käytössä kaksi satulaa, eli on sentään jonkun verran valinnanvaraa sen suhteen, mitä käyttää milläkin hevosella.

Täällä satulat ovat kuitenkin pääsääntöisesti joustorunkoisia, joten se vähän helpottaa tilannetta hevosille. Luulen, että monelle syynä vain yhden satulan omistamiseen ja käyttämiseen kaikille hevosille on se, että täällä satulat on tosi kalliita. (Kuten myös kaikki muukin heppakama - jos meinaat tulla Islantiin heppajuttujen merkeissä, suosittelen vahvasti, että ostat kaiken tarvittavan jo Suomesta) 
Oikeastaan on vähän erikoista, että kaikki hevosvarusteet ja -tarvikkeet maksavat täällä tosi paljon, kun sitten taas hevosten pitäminen muuten on täällä kohtuu edullista, paljon Suomea halvempaa, ja monella onkin useampia hevosia. 

Satulahuopia ei myöskään käytä kukaan. Mä olen varmaan ainoa koko tallialueelta, joka niitä käyttää :D  

Tässä joitakin ehkä isoimpia eroavaisuuksia, jotka on pistäneet silmään mun ensimmäisten puolentoista kuukauden aikana. Jos vastaan tulee vielä lisää asioita, jotka suomalaisesta näkökulmasta tuntuu tosi oudoilta, voin päivitellä niistä tänne blogiin myös.

Ja jos siellä on joku lukija, jolla on kokemusta joko Islannin tai jonkun muun maan hevoskulttuurin erikoisista piirteistä, heitä ihmeessä kommenttia!

Kisafiiliksiä

Mulla oli sunnuntaina ohjelmassa elämäni ensimmäiset askellajikisat! Jännitti aika paljon etukäteen, koska kuten viimeksi mainitsin, en ole hirveän luottavainen mun tölttitaitoihin ja nämä oli nimenomaan tölttikisat. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vaan pienet seurakisat, niin ei tarvinnut tuloksista niin stressata. 

Ja näissä kisoissa oli sellainen hauska piirre, että ne oli samalla pukukisat, joissa suurin osa oli koristellut itsensä ja hevosensa jotenkin. Me oltiin mun ratsun kanssa Punahilkka ja susi (eikös kärttyinen pikkutamma ole melkein sama asia). Mun päivän lemppariasu oli kyllä ratsukko, jossa mustasta hevosesta oli tehty seepra maalaamalla siihen valkoisia raitoja, siinä oli kunnon panostusta! 

Kisoja edeltävänä päivänä ratsastin kolmella mun treenihepoista sillä ajatuksella, että otan kisoihin sen, joka tuntuu siinä parhaalta. Mun pomot eli noiden hevosten omistajat oli kans katsomassa kun ratsastin, mikä oli vähän stressaavaa, koska toi oli ensimmäinen kerta, kun ne näki kun ratsastin ”kunnolla”. Pelkäsin vähän, että jos ryssin tölttitreenin niiden silmien alla, ne menettää luottamuksen siihen, mitä teen noiden heppojen kanssa. Mutta on mulla ainakin työpaikka edelleen, että kyllä ne taisi ihan tyytyväisiä mun ratsastukseen olla :D

Kisahepaksi mun piti ensin ottaa Strákur, näistä hepoista kokenein ja taitavin, semmoinen kivan täysipäinen ruuna. Siinä illalla tilanne kuitenkin vähän eli, ja lopulta päädyin meneen kisoihin Máneylla, nuorella energisellä sähläritammalla. Jostain syystä ton tyyppiset hevoset aina jotenkin löytää mut, idioottitammat on ihan mun juttu vaikka kuinka yrittäisin väittää itelleni jotain muuta. 

Kisat pidettiin meidän kotitallilla, joten onneksi ei tarvinnut lähteä kuskaamaan hevosta mihinkään. Tallilla ja varsinkin maneesin ympäristössä oli kuitenkin paljon enemmän härdelliä kuin yleensä, joten kun tultiin tallilta maneesille, Máney alkoi kerätä aika paljon virtaa. Mulla oli siinä pihalla käsissäni pieni aikapommi, eikä asiaa auttanut yhtään se, että oltiin niiden omistajien kanssa laskettu aikataulu vähän pieleen ja oltiin tosi ajoissa paikalla. Máneyn sekoillessa ne omistajat oli vähän sitä mieltä, että pitäisiköhän vaan vetää se pois kisoista, että ei tästä taida tulla mitään. Mutta koska mulla on soft spot sekoileville tammoille ja joku tossa sähläyksessä toi mun mieleen Roosan, niin sanoin että haluan yrittää joka tapauksessa. Ei mua onneksi kielletty, vaikka sain aika epäileviä katseita :D 

No, Máneyn energiatasot alkoi olla sitä luokkaa, että kun meidän kisavuoroon oli siinä vielä aika paljon aikaa, niin päätettiin, että olisi varmaan paras käydä irtojuoksuttaan siltä vähän energiaa pois maneesin vieressä olevalla kentällä. Tässä huomaa kyllä taas suomalaisen ja islantilaisen hevoskulttuurin eron, Suomessa ei varmaan tulisi kysymykseenkään, että kisojen ollessa käynnissä samalla tontilla, saati sitten kilpailun välittömässä läheisyydessä saisi irtojuoksuttaa ketään. 
Energian purkaminen pukkilaukalla vähän onneksi auttoi. Muuten verkkasin lähinnä tekemällä töitä käynnissä, koska halusin, että se jaksaa vielä radallakin kantaa itsensä, ja se on sille töltissä tosi raskasta. 

Toi kisa toimi niin, että radalle pääsi aina kolme ratsukkoa kerrallaan, ja kaikki kiersi ovaalinmuotoista rataa samaan suuntaan yhtä aikaa. Kuuluttaja sitten aina kertoi, mitä on tarkoitus tehdä, eli milloin vaihdetaan hitaasta töltistä nopeeseen tölttiin, vaihdetaan suuntaa jne. Tässä oli vaan se ongelma, että kuulutukset oli islanniksi, eli mulla ei ollut ihan täyttä varmuutta, mitä mun kuuluu milloinkin tehdä :D onneksi radalla tosiaan oli kaksi muutakin, joten niitä sitten sivusilmällä vähän kyttäilin ja koitin tehdä samoja asioita. Töltin tempovariaatiot olisi varmaan olleet meillä vielä paremmat, jos olisin ollut ihan varma, että esitän oikeaa tempoa, nyt ne jäi molemmat ehkä vähän sellaiselle medium-asteelle :D Máney kuitenkin yllätti positiivisesti ja keskittyi radalle päästyään ihan suhtkoht hyvin!

Muutaman minuutin suorituksen jälkeen siirryttiin ulos radalta ja jäätiin odottamaan, ketkä pääsevät finaaliin. Kaikkien ryhmien ratsastettua kuulutettiin 5 finaaliin päässyttä, ja olin aika yllättynyt, kun me oltiin siinä joukossa! Sitten vain uudestaan radalle ja sama homma, mutta tällä kertaa kolmen sijaan radalla oli 5 ratsukkoa.  

Finaalissa Máney alkoi tuntua jo vähän väsyneeltä, koska sillä ei ole varmaan kertaakaan vielä tällä harjoituskaudella töltätty noin paljon kerrallaan. Varsinkin nopeampi töltti ei enää pysynyt ihan yhtä puhtaana, vaan Máney koitti vähän rikkoa sitä laukalle. Lopulta tuloksena oli neljäs sija, mistä olin tosi tyytyväinen!  

En ole vielä nähnyt videota meidän radoista, mutta tiedän että sinne jäi kyllä paljon parannettavaa, sekä mun omaan tölttiasentoon ja ratsastukseen että varsinkin Máneyn tölttiin. Takapää olisi saanut olla paremmin mukana, hevonen olisi saanut olla ryhdikkäämpi jne jne. Mutta nämä oli kuitenkin tosiaan vasta mun elämän ekat askellajikisat ja Máneyn elämän tokat kisat, joten koitan vähän hellittää omaa kriittisyyttäni ja vaan todeta, näihin lähtökohtiin nelossija oli tosi jees. 
Ja koko ajan kun oppii lisää, saa treenaamiseen uusia juttuja, mihin kiinnittää huomiota. :)

Täällä ei palkintojenjaossa muuten saa ruusukkeita vaan mitalit! Kulttuurishokkeja, kulttuurishokkeja :D taisi olla myös mun ensimmäinen kunniakierros sitten vuoden tyyliin 2014, oi miten vuodet vierii!  

Paljon uutta opittavaa

Kuukausi takana Islantia, mihin tää aika on oikein mennyt! Tuntuu, kuin olisin tullut tänne tyyliin viime viikolla. Ja toisaalta, sen verran aikaa on jo kulunut, että vähitellen asioihin alkaa reagoida vaan pyörittelemällä päätään tyyliin ”tyypillistä Islantia.” 

Heppahommat on nyt lähteneet kunnolla liikkeelle, ja oon tykännyt mun duunista tosi paljon. Tallissa on siis tällä hetkellä 6 treenattavaa, joita liikutan ~5 kertaa viikossa. Tosin nyt tän ekan kuukauden meitä on ollut vielä kaksi tässä hommassa, eli kaikki 6 ei ole päivittäin olleet mun vastuulla. Helmikuun olenkin sitten yksin niiden kanssa, eli duunin määrä ainakin lisääntyy! 
Eka kuukausi on mennyt heppoihin tutustuessa, ja on ihan kiva huomata, että nyt alkaa jo vähän tuntea niiden persoonia ja tietää, mitä kenenkin kanssa kannattaa tehdä.

Alkuun mulle varmaan suurin haaste oli ihan vaan satulassa istuminen :D Melko lailla koko elämäni estesatulalla ratsastaneena enemmän koulusatulaa muistuttava issikkasatula oli pieni kulttuurishokki. Musta tuntui koko ajan, että mun jalustimet on niin pitkät, että mun jalat ei pysy yhtään paikallaan. Jouduin keskittään ihan älyttömästi energiaani ihan vaan siihen, että saisin käytettyä jalkaa jotakuinkin normaalisti. Nyt kuitenkin alan vihdoin olla tottunut noihin satuloihin, ja ratsastus alkaa tuntua siltä osin normaalilta. Eihän siihen mennytkään kuin pari viikkoa :D 

Patologisena maneesirottana mulle on myös tehnyt tosi hyvää se, että täällä tulee ratsastettua paljon enemmän ulkona kuin Suomessa! On täälläkin maneesi, mutta hyvällä kelillä oon pyrkinyt mahdollisimman monen hepan kanssa tekeen töitä ulkona. Tässä tallialueen kupeessa on pari kivaa maastolenkkiä, ja tietenkin kun issikoista on kyse, ovaalirata, ja niiden kaikkien pohjat on olleet ihan ok kunnossa ratsastamista ajatellen. Suurin osa noista hevosista on kivempia ratsastaa ulkona, mutta toki maneesissa pystyy paljon paremmin tekeen kunnon läpiratsastusta, eli sielläkin tulee kyllä pyörittyä ihan riittämiin. 

Suurin haaste ratsastuksellisesti mulle on varmasti ollut töltin ratsastus. Oon elämässäni aikaisemminkin töltännyt, mutta nyt täällä vasta oon tajunnut, kuinka suuri ero on semmoisella suurinpiirtein-töltillä mitä mennään turistihepoilla maastolenkeillä, ja sitten sillä, kun yritetään saada esiin oikeasti puhdasta tölttiä selkä ylhäällä. On ollut vähän outo tunne, kun pitkästä aikaa ratsastuksessa onkin joku asia, johon ei ihan oikeasti ole mitään työkaluja, millä korjata. Tai edes, että ei itse ihan tunne, mikä on vikana. Se on välillä tuntunut aika turhauttavalta, mutta oon koittanut olla armollinen itselleni (koska oon tunnetusti niin hirveen hyvä siinä...) ja muistaa, että kaikki se, mikä nykyään tuntuu helpolta ja luonnolliselta ratsastuksessa, on vuosien työn tulosta. Että se on ihan ok, että parin viikon tölttitreenin jälkeen en ole vielä mestari siinä mitä teen.

Omien heppailujen lisäksi oon päässyt tutustumaan Islannin heppakulttuuriin vähän muuallakin. Kävin muun muassa katsomassa yhtä varsanäyttelyä (mikä aiheutti jäätävän varsakuumeen), ja sitten myös Meistaradeildin-kisan ensimmäistä osakilpailua, nelikäyntiä (V1). Meistaradeildin on Islannin ratsastuksen "Champions League", keväinen hallikauden kutsukilpailusarja, jonne pääsee vain Islannin parhaat ratsastajat. Oli kyllä upeita hevosia ja ihan super mielenkiintoista nähdä tosi erilaista kilpailulajia!

Kaiken kaikkiaan mulla on ollut tosi kiva ensimmäinen kuukausi, ja oon oppinut tosi paljon kaikkea uutta! Jännä nähdä, mitä seuraavat viikot tuo tullessaan!

Eka viikko Islannissa - bileitä, nähtävyyksiä ja tietysti hevosia

Uudenvuodenaattoaamuna kello 6:15 hyppäsin lentokoneeseen Pirkkalan lentokentältä ja se oli sitten (Helsinki-Vantaan kautta) menoa. Olin ollut kaiken tän stressin ja muutoksen takia aika herkillä muutaman päivän, joten aamu alkoi lähinnä sillä että itkin puolet matkasta turvatarkastuksesta boardaukseen. Shout out sille nuorelle pariskunnalle joka istui portilla mua vastapäätä ja vilkuili mua muka-huomaamattomasti kummeksuvan näkösenä :D 

Onneksi sain nukuttua melkein koko lentomatkan Islantiin, koska uudesta vuodesta tuli pitkä päivä. Näin ”mun” hepat ekaa kertaa, sain vietyä kamat kämpille ja nukuttua parin tunnin päikkärit. Sen jälkeen ilta jatkui uv-bileillä pitkälle aamuviiteen-kuuteen asti :D 
Islantilainen uusivuosi näyttäytyi kohtuu samanlaisena kuin suomalainenkin, raketteja ammuttiin paljon enemmän (ja myös monta päivää ennen ja jälkeen) mutta muuten ainakaan tän pienen otannan perusteella ei mitään hirveän suurta kulttuurishokkia tullut. Juhlia täällä ainakin osataan! 

Ylipäätään oon tässä ekan viikon aikana ehtinyt tehdä ja nähdä vaikka mitä, välillä tuntuu että oon tehnyt kaikkea muuta paljon enemmän kuin heppaillut. Noh, eiköhän se tästä tasaannu :D siistejä juttuja joka tapauksessa, oltiin mm. kiertämässä Colden Circle, joka koostuu Islannin kolmesta ehkä suosituimmasta nähtävyydestä, Þingvellirin kansallispuistosta, Geysiristä ja Gullfoss-vesiputouksesta. Olin nähnyt nää jo kerran aiemminkin, mutta kaikki oli näin talvella ihan eri näköstä! (postauksen kuvat siltä reissulta) 

Lisäksi matkavinkki, jos joku sattuu käymään Reykjavikissa ja miettii, mitä kaikkea voisi tehdä: olin myös käymässä semmosessa FlyOver Iceland-jutussa, missä ikään kuin ”lennetään” Islannin eri puolilla valtavan valkokankaan ympäröidessä joka puolelta. Oli siisti ja yllättävän aidon tuntuinen kokemus, voin suositella! 
>FlyOver Iceland nettisivut

Hevosista oon nyt toistaiseksi ratsastanut kahdella, ja ihan kivasti tultiin molempien kanssa juttuun. Kaikki niistä on vasta joulukuussa tulleet takaisin syksyn mittaiselta laidunlomalta, joten näin alkuun treeni on lähinnä peruskunnon kohottamista lyhyitä aikoja kerrallaan. Oikeastaan aika samanlaista eteen-alas ja rennoksi -työtä kuin ihan kaikilla muillakin hevosilla :) 

Yhteensä noita heppoja on nyt tallissa 7, mutta ainakin tässä tammikuun ajan meitä on kaksi niitä treenaamassa. Ihan hyvä, niin niillä pysyy tutut rutiinit, ja onhan se aikataulullisestikin toki aika paljon helpompaa. Ja nyt aluksi menee aikaa siihen, että koitan oppia kaikkien nimet ja vähän tutustua niihin tyyppeinä :D 

Hevosista siis varmaan enemmän juttua myöhemmin, kun hommat niiden kanssa lähtee kunnolla käyntiin. Nyt kuitenkin keskityn hengailemaan sisätiloissa ja katsomaan ulkona riehuvaa lumimyrskyä!