Vaikeita päätöksiä - hyvästit Islannille

Jouduin lopulta tekemään sen päätöksen, mitä olin yrittänyt pitkittää viimeiseen asti, eli pakkaamaan laukut ja palaamaan Suomeen. Koronavirustilanne alkaa olla Suomessa sellainen, että aloin ihan aidosti pelkäämään, etten kohta enää pääse täältä takaisin. Muuten se ei olisi mua oikeastaan haitannut, mutta mun oli pakko ottaa huomioon yo-kirjoitukset, joihin olin ilmoittautunut. Tätä kirjoittaessa mä en edes tiedä, pidetäänkö koko kirjoituksia, mutta en voinut ottaa sitä riskiä, että jäisin karanteeniin kirjoitusten ajaksi. 

Turhauttaa ihan älyttömästi, että tämä päättyy näin. En olisi todellakaan halunnut lähteä vielä. Työt mulla jo loppuivat, eli sen kannalta oli ihan okei lähteä, mutta täällä olisi ollut vielä niiiin paljon kaikkea, mitä olisin halunnut tehdä ja nähdä. Ja no, heppahommiakin olen edelleen tehnyt melkein täyspäiväisesti, vaikken edes ole varsinaisesti ollut enää töissä. 

Onneksi mä voin aina palata Islantiin, ja melkein voisin jo luvata, että tää ei tule olemaan viimeinen kerta, kun mä lähden täältä. Islanti on aivan ihana maa, ja yksi niistä harvoista paikoista Suomen lisäksi, joissa ihan realistisesti voisin kuvitella asuvani loppuelämäni. Sellaisten päätösten aika ei tietenkään ole ihan vielä, mutta aika näyttää, mitä elämä tuo tullessaan. 

Pieni throwback mun lähtöpostaukseen joulukuulle: 

”Tätä kirjoittaessa mä olen vielä Suomessa ja mietin, mitä ihmettä mä oikein olen mennyt tekemään. Päässä risteilee miljoonat kysymykset siitä, miten mä oikein selviän ihan yksin vieraassa maassa, riittääkö mulla rahat elämiseen, jäänkö mä jumiin johonkin hemmetin lumimyrskyyn, mitä jos joku tulivuori päättää purkautua siinä lähellä silloin kun mä olen siellä, jne jne jne, lista jatkuu loputtomiin. Mutta islantilaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikesta selvitään, joten ehkä mä tuun kevään aikana jotain oppiin siitäkin.”

Miten meni? Kyllä, mulla riitti rahat. Kyllä, jäin jumiin: pariin otteeseen kotiin jumiin lumimyrskyssä ja kertaalleen autolla jumiin lumihankeen. Kyllä, yksi tulivuori osoitti aktiivisuuden merkkejä, mutta ei lopulta purkautunut. Ja kyllä, kaikesta lopulta selvittiin ja tutustuin huipputyyppeihin maassa, josta en etukäteen tuntenut ketään. 

Tallensin aina välillä kavereille lähettämiäni snapchateja, kun päivittelin tapahtumia täältä Islannista, joten tässä vielä kooste mun seikkailuista (more like viha-rakkaussuhteesta tähän maahan XD) snäppeinä: 

Tältä erää nyt siis kiitos ja kumarrus Islannille ja niille issikoille, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä. Olen oppinut älyttömästi ja saanut uutta boostia ihan normitreenaamiseenkin. En vaihtaisi viimeistä kahta ja puolta kuukautta mihinkään, ja olen iloinen, että uskalsin tarttua tähän mahdollisuuteen. 

En osaa vielä sanoa, mitä tälle blogille nyt tapahtuu. Ehkä jatkan satunnaista päivittelyä kuulumisista ponien kanssa Suomessa. Loppukevään ajan mun hevoskuviot on varmaan vähän enemmän hiljaiselolla mun lukiessa pääsykokeisiin, mutta eiköhän sen jälkeen heppailu taas kiihdy. Mihin ponityttö karvoistaan pääsisi. 

Nyt kuitenkin Isa kiittää ja kuittaa ja painuu Suomeen karanteeniin!