Arvostakaa ratsastamista jooko

Pahoittelut vaihteeksi angstauspostauksesta. Tuntuu että niitä täällä nyt taas riittää.

Keskiviikkona poni piti juoksuttaa ja katsoa miten se liikkuu. Jos olis puhdas niin sais aloittaa laukannostojen kanssa. Kuka haluaa veikata, oliko puhdas vai ei?

Ei tietenkään ollut.

Helvetinhelvetinhelvetti.

 Vasempaan kierrokseen ihan selkeästi otti oikealla etujalalla eli siihen kierrokseen ulkojalalla lyhyempää askelta. Tosin jos nyt oikein hakemalla hakee jotain positiivista, niin se, että se oej oli ep ulkojalkana eikä sisäjalkana, vois tarkoittaa sitä, että sillä on vaan ne lavat edelleen jumissa. Koittaa nyt sitten ottaa selvää siitäkin.

Vaikka mä aina valitan mun pessimistikavereille sitä, kuinka ne suhtautuu kaikkeen niin skeptisesti ja "pessimisti ei pety"-asenteella, niin mä alan pikkuhiljaa olla kateellinen. Ikuisena optimistina mä aina koitan nähdä valoisat puolet ja mikä pahinta, annan itselleni luvan unelmoida, ja PAM. Joka kerta ne unelmat ja toiveet ammutaan alas ja joka kerta vaan tippuu korkeemmalta. 

Ehkä olis vaan helpompaa olla pessimisti ja olla varma siitä, ettei toi poni tule ikinä toipumaan. Optimistina mä joka kerta toivon, että olisko se nyt kunnossa. Ja ei. 

Mä tässä tänä iltana surffailin netissä ja päädyin lukemaan erään kouluratsastajan blogia. Yhtäkkiä iski taas, miten paljon mä oikeesti kaipaan kunnon ratsastamista. Viimeksi mä olen ratsastanut kunnolla syyslomalla, silloin kun ratsastin Sissillä, Roosasta en edes muista. Roosalla oon laukannut viimeks ehkä syyskuussa tai lokakuun alussa, mutta sillonkin se oli sellaista säästelyä. Varmaan menee elo-syyskuun vaihteeseen tai korkeintaan syyskuun puoleen väliin, kun olen viimeksi Roosalla ratsastanut ilman pelkoa puhtaudesta. Kun ollaan viimeksi kunnolla työskennelty ja keskitytty siihen ratsastukseen eikö siihen liikkuuko kaikki jalat samalla tavalla.

Mä haluisin niiiiiiin paljon taas ratsastaa kunnolla. Mä antaisin varmaan mitä vaan, että Roosa olis kunnossa ja saatais taas tehdä töitä yhdessä. Onhan muillakin ratsastaminen ihan jees, mutta ei se kertakaikkiaan vaan ole sama asia kuin Roosan kanssa. Kun kolme ja puoli vuotta ratsastaa jollain käytännössä joka päivä, siinä oppii tunteen sen hevosen ihan läpikotaisin. Ja toisaalta, vaikka kuinka luulis tuntevansa, aina löytyy jotain uutta. Se on koukuttavaa se.

Kai mä halusin kirjottaa tän postauksen ihan vaan herätelläkseni taas teitä, joiden hevoset on kunnossa, joilla ei oo ikinä ollut mitään isompaa. Olkaa siitä kiitollisia! Älkää suhtautuko siihen itsestäänselvyytenä, koska ei se ole. Mä en tajunnut meidän ekan talven aikana olla kiitollinen siitä, että mulla on terve poni ja jälkikäteen se kaduttaa. 

Vaikka se tuntuis vähän hölmöltä (ainakin näin meidän aina-niin-negatiivisten suomalaisten näkökulmasta), arvostakaa jokaista tervettä päivää. Jos huvittaa juhlia, juhlikaa sitä, että teidän hevoset on kunnossa ja te saatte tehdä sitä mistä te tykkäätte. Koska ikinä ei tiedä milloin se loppuu. Hevonen saattaa olla edellisenä päivänä ihan huippu - ja yhtäkkiä, seuraavana päivänä jänne poikki. Tai mitä vaan. Yhtäkkiä kaikilta toiveilta vaan putoo pohja pois ja jos ei oo tajunnut arvostaa hyviä hetkiä, ei lopulta jää käteen yhtään mitään.

Niin, ja älkää valittako siitä, että teidän hevosilla on virtaa ja ne jaksaa päivästä toiseen työskennellä kunnolla. Älkää voivotelko sitä, miten jalkojen hoitoon menee kauheesti aikaa, tai loppukäynteihin, tai kunnon verkkoihin. Hoitakaa ne kunnialla, pliis.

Niin, ja älkää ainakaan valittako siitä, että ette jaksais ratsastaa tai työskennellä, että olis paljon kivempaa vaan pitää kävelypäiviä. Koska niitä kävelypäiviä ehtii pitää ihan tarpeeks sitten kun siltä hevoselta pamahtaa joku paikka rikki. Ja silloin muistelee kaihoisasti niitä aikoja, kun oli valinnanvaraa työskentelyn ja kävelyn välillä.

Mä en tiedä onko tässä postauksessa nyt mitään järkeä, mutta mun oli pakko saada purkautua tänne. Yrittäkää ymmärtää.

Niin, ja Roosalla on perjantaina (eli huomenna) kengitys. Ja joskus about viikon päästä toinen kranio. Sitten alkaa varmaan nähdä, auttaako se mitään. Optimistipuoli haluaa ajatella, että sillä poni ehkä tulisi paremmaksi, mutta katsellaan nyt (okei, en mä pysty estämään itseäni toivomasta, katotaan taas kuinka lujaa romahdetaan alas). Siihen asti nyt kuitenkin varmaan jotakuinkin kävellään, tai saatan yrittää juoksuttaa uudelleen ja katsoa miten menee.

Arkistojen aarteita, tää taitaa olla kesältä 2013 ja ehkä seuravalkuista? tai jostain. Ääääääääh tahtoooooooo ratsastaa.

Näkyillään ( ja arvostakaa niitä terveitä hevosianne)! :)